Eeva-Maria Korhonen-Jokinen
Visuell konst
Plats
Hailuoto
Mitt namn är Eeva-Maria Korhonen-Jokinen, född 1981 och Pedagogiemagister blev jag 2019 samt konstkandidat 2013. Därtill är jag miljövårdare. Jag kommer från Kiminge i Norra Österbotten, därifrån flyttade jag först till uleåborg och sedan till Åbo, Pelkosenniemi, Kemi och efter tjugo år har jag återvänt till mina barndomsrötter i Kiminge. Till min familj hör tre fenomenala barn, in man och vår hund. Som bäst är jag lärare i bildkonst och miljöfostran på Uleåborgs universitet och som mitt andra jobb är jag fri konstnär som målar, fotograferar, har utställningar och gör grafisk design.
Att jobba som konstnär har alltid varit min dröm. Redan som liten visste jag att jag kommer att gå på konstens stig. Så känner jag fortfarande, även om mina krafter inte alltid räckt till till skapande verksamhet vid sidan om det övriga livet. Trots det har konstens olika uttrycksformer alltid varit närvarande på något sätt: jag har skrivit poesi, beundrat naturlandskap och tystnat inför naturens estetik, jag har deltagit i skådespel, kulturella gatuockupationer, fotograferat, målat akvarell, skapat tecknade serier, läst konstböcker, utforskat mig själv och på sistone framförallt sammanställt stämningslandskap.
Jag upplever att konstkapandet är en evig upptäcktsfärd som alltid, och framförallt, innebär att utforska mig själv på något plan. Någon gång har jag beskrivit mig själv som en söndrig radio: ett väsen som har någonting att säga, men inget medel för att uttrycka sig. Med konsten kan jag uttrycka mig på ett sätt som jag upplever vara karakteristiskt för mig. Teckning, målning, fotografering, skulptering, miljökonst... för mig är konst ett sätt att tala, eftersom jag via den kan berätta vad jag känner och vad som upptar mina tankar för tillfället. Därför hittar jag alltid någonting i skapandeprocessen som jag inte förväntat mig hitta där. I konsten finns en gnutta av framtiden, det undermedvetna – en stig som du redan går på men som urskiljs från terrängen först efter en stund.
Stämningslandskapen som jag sammanställt för konstrundan är i huvudsak från landskapen på Karlö, platsen där jag mitt sinne kan vila. Jag har besökt Karlö redan många vårar och en del av min själ bor visst alltid på öns blåsiga stränder. Jag har fått styrka från sandstränderna. Jag har låtit havsvinden blåsa bort fåfängan från mina tankar och låtit tiden rinna iväg med solen bakom horisonten. Den karga naturen har återgett mig glädjen över enkla ting: fjädrar i ett stenröse, lärkans dykning från klar himmel. Jag har gjort en drake av en plastpåse och ivrigt som ett barn flugit med den många timmar på Marjaniemis sandstrand.
Jag har varit lycklig på Karlö. Lycka är någonting som jag vill dela med andra. Jag vill dela glädjen en får av konst. Jag vill skapa någonting vacker med människor som funderar på och uppskattar miljö, estetik och kreativitet. Någonting som ger kraft, glädjer och som kan ge oss känslan av gemenskap och storhet.
Olen Eeva-Maria Korhonen-Jokinen, 1981 syntynyt kasvatustieteen maisteri (KM, 2019), kuvataiteilija (AMK, 2013) ja ympäristönhoitaja (2009).
Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta Kiimingistä, josta olen muuttanut ensin Ouluun, sitten Turkuun, Pelkosenniemelle, Kemiin ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen takaisin lapsuudenmaisemiini Kiiminkiin. Perheeseeni kuuluvat kolme suurenmoista lasta, mies ja koira. Parhaillaan toimin Oulun yliopistossa mm. taide- ja ympäristökasvatuksen opettajana ja toisena työnäni toteutan vapaata kuvataiteilijuutta maalaten, valokuvaten, järjestämällä näyttelyitä ja graafisen suunnittelun parissa.
Aikaisempaa työkokemusta minulla on varhaiskasvatuksen opettajana Oulussa ja Kemissä sekä taidepuolelta monitasoista ja kirjavaa kulttuurin parissa tehtyä työtä aina Naantalin Muumimaailman teatteri Emman lavoilta syrjäytyneiden nuorten kanssa toteutettuun animaatioprojektiin Torniossa. Niin nykyisen työni puolesta kuin taiteilijanakin kiinnostukseni on viime aikoina suuntautunut erityisesti taideperustaiseen kasvatukseen ja taideperustaiseen ympäristökasvatukseen.
Kuvataiteilijan työ on silti aina ollut unelmani. Pienenä jo tiesin, että taide on se tie, jota pitkin tulen aina kulkemaan. Näin tunnen yhä, vaikka aina voimani elämän varrella eivät ole riittäneet taiteelliseen luomistyöhön. Kuitenkin taiteen eri ilmenemismuodot ovat olleet aina läsnä jollain tasolla: runojen kirjoittamisena, luonnonmaisemien ihailuna ja luonnon estetiikan äärelle hiljentymisenä, näytelminä joihin olen osallistunut, kulttuurisina kadunvaltauksina, valokuvaamisena, akvarellien maalauksena, sarjakuvien tekemisenä, taidekirjojen lukemisena, oman itseni tutkimisena ja viime aikoina etenkin mielenmaisemia koostamalla.
Taiteen tekemisen koen ikuisena tutkimusmatkana, joka minulle merkitsee aina jollain tasolla – ja etenkin – itseni tutkimista. Olen kuvaillut itseäni joskus ”rikkinäiseksi radioksi”: olioksi, jolla on sanottavaa, muttei tapaa sanoa sitä. Taiteen kautta voin ilmaista itseäni tavalla, jonka koen ominaiseksi. Piirtäminen, maalaaminen, valokuvaaminen, veisto, ympäristötaide… taide on minulle tapa puhua, sillä sen kautta osaan kertoa, mitä tunnen ja minkä parissa mieleni parhaillaan askaroi. Siksi taiteen tekemisen kautta, prosessissa ja tulosta ihmetellessä löytyy aina jotain sellaistakin, jota en ollut ajatellut siellä olevan. Taiteessa on ripaus tulevaisuutta, tiedostamatonta – polku, jolle olet jo astunut, mutta joka vasta hetken päästä alkaa erottua maastosta.
Monella tapaa koen tällä hetkellä olevani tienhaarassa, jossa minun on valittava se polku, jota tahdon kulkea kohti tulevaisuutta. Olen vastikään saanut ymmärtää, kuinka merkittävä minä itse olen – läheisilleni ja lapsilleni, mutta etenkin itselleni. Kuten moni oivallus, niin tämäkin yllätti minut kantapään kautta. Olin ensin vuosia säröillä, sitten aloin halkeilla ja lopulta räsähdin pirstaleiksi. Kaiken tämän keskellä oli kuitenkin yksi paikka, jossa tunsin eheytyväni ja joka antoi mieleni ja kehoni levätä: Hailuoto, saari Oulun edustalla. Paikka, jossa aika pysähtyy ja jossa on oikeastaan pakko itsekin pysähtyä, sillä kiireellä ei ole siellä tilaa asustaa.
Mielenmaisemat, joita olen tähän hakemukseen valokuvakollaaseiksi koostanut, ovat pääosin Hailuodon maisemista. Hailuodossa olen nyt useamman kevään aikana vieraillut ja osa sielustani asuu kait aina sen tuulisilla rannoilla. Olen saanut hiekkaisilta rannoilta voimaa, olen antanut merituulen repiä turhuuden mielestäni ja ajan valua auringon myötä horisontin taa. Karu luonto on palauttanut minuun ilon yksinkertaisista asioista: höyhenistä kivikossa, kiurun sukelluksen kirkkaalla taivaalla. Olen tehnyt leijan muovipussista ja liidättänyt sitä innoissani kuin lapsi monta tuntia Marjaniemen hietikossa.
Olen ollut onnellinen Hailuodossa. Onni on asia, jonka haluaa jakaa toisten kanssa. Tahdon jakaa taiteen tuoman ilon toisten kanssa. Tahtoisin luoda ympäristöä, estetiikkaa ja luovuutta ihmettelevien ja arvostavien ihmisten kanssa jotain kaunista, joka voimaannuttaa, joka ilostuttaa ja jonka kautta tuntisimme itsemme eheiksi ja yhtenäisiksi. Siksi Konstrundan, siksi Hailuoto.