Juha Metso / Ateljee

INTOHIMONA KUVAT

VALOKUVAAJA JUHA METSOA ON VAIKEA KUVITELLA VIIME VUOSISADAN ALUN VALOKUVAAJAKSI, JOKA LÄHTI POLKUPYÖRÄLLÄ KEIKALLE TARAKALLA JÄTTIMÄINEN KAMERA JA OTTI YHDEN KUVAN LASINEGATIIVILLE.

Juhan kamera laulaa aika tiuhaan, usein high speed vauhdilla. Hyvin harkittu esityö on silti hänen mukaansa usein hyvä ratkaisu. On paljon tilanteita jolloin joutuu kuvaamaan paljon. Painaa nappia vaan ja menemään.
Lehti- ja taidekuvaajana menestynyt mies ei kuviaan paljon selittele, vaan uskoo ja toivoo niiden puhuvan puolestaan.-Kuva ei puhumalla parane. Kuvien kieli on onneksi kansainvälistä. Toisaalta taidehistoriaa nähneenä, kyllä puhumallakin pitkälle pääsee. Sitä voi olla kehystarinoiden rakentaminen, jota mä tavallaan inhoan yli kaiken.


Hän ottaa usein voimakkaasti kantaa kuvillaan ihmisyyden puolesta. Joskus se vaatii paljon järjestelyjä kun kuvaan tulee iso määrä tarkoin valittuja henkilöitä. Esimerkkinä olkoon replica Hesarissakin julkaistusta kuvasta. Siinä USA: hallitus katsoo suorassa lähetyksessä Osama Bin Ladenin surmaa. Kuvaaja oli valkoisenn talon kuvaaja Pete Souza. Se on ehdottomasti 2000- luvun kuuluisin sotapropagandakuva.

Metso teki siitä oman versionsa sekä kuvana että videona. Kuva oli ensimmäisen kerran esillä sen vuoden heinäkuussa Kuopion taidemuseossa. Kuvasta on tullut kaikenlaista palautetta. -Jenkit lähettää tällaisen kuvan ympäri maapalloa. Se julkaistiin jokseenkin jokaisessa maailman uutislehdessä sinä päivänä. Sen jälkeen ruumis upotettiin jenkkien mukaan Punaisen meren pohjaan. Tuntuu siltä, että maailmassa lehtikuva uppoaa propagandana kuin veitsi voihin. Juha pohtii sitä, että pitäisikö Suomeen perustaa myös julkisen kuvan neuvosto. Lehtimaailma viihteellistyy jatkuvasti. Toisaalta tämän ammatin myötä pääsee ihmeellisiin paikkoihin katsomaan erilaisia ihmiskohtaloita ja tarinoita. Se on myös se suola.

LINNUT
-Minulla kaikki lähti linnuista. Olen niin lintufriikki, olen opiskellut niiden käyttäytymistä ja rengastanut. Niiden lentäminen vapaana ilman rajoja kiehtoo Juhaa. Ura alkoi kotkalaisessa Etelä- Suomi lehdessä ensin freenä, sitten kesäkuvaajana. Silloin kaikki oli mustavalkoista. Pääsy Lahden Taideteolliseen Opistoon oli 80-luvun puolivälin jälkeen hieno juttu.- Silloin meidän alamme naisistui. Meidän luokalla oli seitsemän naista ja kolme miestä. Se oli mahtavaa aikaisemman ukkoutumisen jälkeen. Parasta olivat hienot maikat, joilta voi kysellä erilaisia asioita - Miten pystyn toteuttamaan tämän jne. Silloin oli vielä pimiöt, mv ja väri. Ei ollut tietokoneita, ei voinut kuvitellakaan sellaista.

EI MEIKKAUSTA
 Metso ei paljon Photoshopissa aikaansa vietä. - Kameroiden kennot olivat jo 2011 niin hyviä, ne tuottavat niin hienoa värimaailmaa, niin autenttista kuvaa kuin olla ja osaa. Jopa voisi heittää ajatuksen ettei kuvankäsittelyä enää tarvitakaan. Tietyissä jutuissa tarvitaan taidepuolella, se on eri juttu. Tärkeintä on mitä siinä kuvassa on. Jos se on hyvä kuva, ei todellakaan tarvitse meikata päälle. Olen nähnyt niin paljon kaikenlaista meikkausta. Näen sen heti kun sillä yritetään saada huonoa kuvaa paremmaksi. Mainosmaailma on sitä täynnä ja on hyvin muovista. Jos tämä tapa tulee aina voimakkaammin lehtikuvaukseen, mennään metsään.

Lehtikuvaus on täydellistä ryhmätyötä. Siellä tapaa erilaisia persoonia ja se on ihan mukavaa. Saan keikoilta materiaalia, ideoita syntyy näkemisestä, kokemisesta, kuulemisesta ja haistamisesta. Taidekuvaus on ollurt mukana alusta lähtien.Niissä valitsen aina yksin. Se on tabula rasa, minä päätän ja saan omat tunteeni liikkeelle. Jos joku yksilö saa edes murusen tunnelatausta teokseni kautta, niin olen tyytyväinen. Hyvän ja huonon välillä ei ole juuri mitään, se on niin subjektiivista.

SYVÄLLISIÄ AJATUKSIA
 Käsittelen koko ajan töissäni kuolemaa. Kuolema ja syntymä ovat elämän tärkeimmät hetket.

Kaikki siinä välillä on arvokasta, mutta se on nopeaa galaksin mittakaavassa. Olen lukenut paljon Esko Valtaojan tekstejä. Hänellä on äärettömän fiksuja mielipiteitä. Joku elää 15 sekuntia tässä maailmassa ja sekin on tärkeää. Jos ihminen elää täällä 50 tai 100 vuotta niin se on aurinkokunnan historiassa hyvin pieni hetki. Itse ei voi päättää elävänsä 75-vuotiaaksi. Ihmiset ja elämä tällä pallolla kiinnostavat. Se, että Metso käyttää kameraa on hänen mielestään sattumaa. Jos se ei olisi ollut se, olisi tilalla varmaan maalaus, kuvanveisto tai joku tämmöinen. - Kuvaaminen on minulle optinen sivellin, mä pääsen sillä paratiisiin ja helvettiin ja kaikkea siltä väliltä. Nekin olen kokenut ollessani sota-alueilla.

Olen ollut myös ihanissa viidakoissa, se kirjo on laidasta laitaan.. Kun on ollut murha- ja kolaripaikoilla niin sitä ei voi jäädä itkemään siihen. Voidaan sitten itkeä muualla,mutta pitää tehdä se duuni siinä niin kun vaan pystyy. Viime viikolla tulin Brasiliasta, kävin siellä slummeissa. Faveloissahan on sota koko ajan, siellä on huumesota. Pelottiko? No ei, kyllä se pelko pitää jättää tänne jos tähän hommaan on lähtenyt. Yltiöpäiseksi ei pidä ryhtyä. Joudutko selittämään miksi kuvaat? Hirveän harvoin joutuu selittelemään.
Minua kiinnostaa meidän historia ja oman itseni tutkinta. Mä etsin itseäni, omaa persoonaa myös muiden ihmisten kautta. Loppujen lopuksi me ollaan maailmassa ihmiset aika samanlaisia. Meissä on ahneus, intohimo, kaikenlainen seksuaalisuus ym. tällaiset tekijät. Olen kokenut näin, silmät ja aivot ovat kokeneet tämmöistä. Herkkyyttä, raivoa, inhoa ja kauhua. Kaikki kun löytyy kuvista, niin se on lähellä mun ihmissielua, mun aivoja. Olen tiennyt pienestä lähtien, että musta tulee taiteilija, ei ollut muuta vaihtoehtoa.

VIESTIKAPULOITA
- Mun kuvaaminen on niin kuin viestikapuloita. Se menee yli kielirajojen, muurien ja aitojen yli.

Kuvaaminen on niin mahtavaa. Sitä voi näyttää kenelle vain, tässä on tämmöinen. Se toimii tai
ei. Jos mun taide ei tunnu jollekin ihniselle miltään, niin kunnioitan sitäkin. Kuvasta puolet tekee katsoja. Jos kuvalla ei ole katsojaa, on kuin sitä ei olisikaan. Valokuvateosten nimet ovat katsojan aliarvioimista, ne ovat usein banaaleja ja naiveja. Jos kuva jää pelkästään aivoihin, aika usein superkuva jää ottamatta. Huomaa vaan, että voi hitsi ohi meni. Joskus niistäkin alkaa pikku hiljaa tulla nautinnon tunne. On myös hieno tunne ettei kaikkea tarvitse kuvata. 20 ekaa vuotta hakkasin päätä seinään kun tajusin menettäneeni sen kuvan. Nyt siinä on tullut jo nöyremmäksi.

TEKNIIKKA EI KIINNOSTA
-Mua ei kiinnosta kamerat, ei pätkääkään. Ei kameramerkit, ei pikselimaailma. Mikä mua

kiinnostaa, on mitä mun etsimen läpi näkyy. Mua kiinnostaa mihin kontekstiin lopputulos nostetaan ja miten mä ripustan ne. Ihan turha soitella mulle mikä pikseli tai mikä kamera sulla on ollu,
mikä suljinaika, aukko tai asaluku. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei kiinnosta myöskään autot. Arkistointi toki kiinnostaa, kun tarkoitus on yrittää säilyttää kaikki kuvat. Digikuvauksen Juha aloitti 1999 . Sitä ennen oli tullut kuvattua filmille 20 vuotta. Sähköiseen arkistointiin siirryin

10 vuotta sitten eli Terastation bokseihin. Muistissa on jo100 teraa. Varmistusmenetelmä toimii kaiken aikaa. Jos joku levy kilahtaa, niin mitään ei olla vielä menetetty. Sähkökatkojen varalta on akkujärjestelmä, joka toimii 2-3 tuntia. Jos tulee iso piikki pamahtavat vain akut. Urani arvo siirtyy aina näihin tehtyihin kuviin. Unelmissani on perustaa nimeäni kantava säätiö. Uraa on vasta takana 30 vuotta ja haluaisin elää ja toimia vielä ja nauttia säätiöstä sitten tulevien sukupolvien päästä. Arkistokuvien käyttö vaihtelee vuosittain. Se on aika laaja kirjo ja siellä on tavaraa aika paljon ja näen sille arvon.

LAAJA HENKILÖGALLERIA
On olemassa paljon kuvaamiani rocktähtiä ja kirjailijoita, jotka ovat kuolleet. Juice Leskisen

materiaalista tein kirjan. Henkilögalleriassa on tällä hetkellä 1600-1700 henkilöä ja jos ottaisi mukaan negat, sieltä löytyisi äkkiä 3000 ihmistä. Henkilökuvauksessa kuten muussakin työssä pitää nähdä tilanteen edelle ja taakse. Jos pyydän jotakuta tekemään näin, en mä kuvaakaan sitä, vaan hetken ennen tai jälkeen. Jonkinlainen tunnelataus pitää aina olla siinä hyvässä henkilökuvauksessa. Otoksia voi olla joskus 100, toisella kertaa 1500. Mulla menee aika paljon aikaa tarkkailuun. Tärkeintä on löytää se ensihetken luottamus puolin ja toisin.Venäjän Karjalassa luottamus
syntyy helposti. Välillä annan heille kameran ja he kuvaavat minua. Siitä tulee vähän sellainen

performanssinen piirre. Välillä kamera unohtuu, mennään ja tullaan. -

MUSIIKKI ON TÄRKEÄÄ
Musiikki on Juhalle erittäin tärkeää ja hän kuuntelee sitä paljon. - Olen kuvannut bändejä 80-

luvun alusta tähän päivään saakka. Siinä on varmaan 600-700 orkesteria, maailman supertähtiä
ja ihan aloittelevia keikkabändejä. Klassinen musiikki on ollut kiinnostuksen kohteena kauan. Savonlinnan oopperajuhlat, Valkeat yöt musiikkijuhla Pietarissa johtajana Valeri Gergijev, joka on eräs maailman ykköskapellimestareista. Häntä kuvasin filmille jo 90-luvun lopussa ja siitä lähtien lähes joka vuosi. Musiikki soi Mariinski-teatterissa ihan mielettömällä tavalla tajunnanvirtaan. New Yorkissa olen kuvannut Metropolitan-oopperassa ja äsken kävin Sao Paulossa. En todellakaan ole pelkän rockin ystävä. Musiikki lähtee Mongolian kurkkulaulusta ja päättyy suuriin orkestereihin. Juhalla on 4000 vinyylilevyä ja 3000 cd:tä , joita kuuntelee studiolla

MUU MAAILMA
Juha Metso viettää nykyään ulkomailla lähes puolet ajastaan ja n. 50 valtiota on nähty. Osa niistä

on kadonnut kuten Jugoslavia, Tsekkoslovakia ja Neuvostoliitto. Vierailut ovat yleensä olleet pariviikkoisia. Venäjä on rakas suuri naapurimaa. - Siellä olen viettänyt 2-3 vuotta elämästäni. Asuin Pietarissa 3 kk. taiteilijaresidenssissä. Kaikkialla maailmassa on hienoja ihmisiä, mutta venäläisten kuvaaminen on äärettömän sujuvaa ja mutkatonta. He rakastavat kuvaamista yli kaiken. Suomalainen media on luonut ihmisille suoranaisen hysterian omista oikeuksista – minua et kuvaa. En halua kuvata salaa ketään, kamera on koko ajan näkyvissä ja haluan kohteen tietävän, että häntä kuvataan.

Pietarissa on hirveä kehityksen meininki bisnesmaailmassa verrattuna meidän flegmaattisuuteemme. Metson mielestä ryssävihaa tulee olemaan täällä vielä pitkään. Toisaalta lähihistoria tuntuu unohtuvan pian. - Olin 90-luvulla Jugoslavian sodassa. Se oli täysi etninen puhdistus, sadattuhannet menettivät kotinsa, tapettiin hirveästi ihmisiä. Ja se oli Eurooppaa.
Tämän ,päivän kolmekymppiset eivät tiedä Kosovon sotaa olleenkaan.
Arvostan sinua siitä, että olet käynyt Suursaaressa seitsemän kertaa ja luulen, että useammin kuin kukaan muu suomalainen sodan jälkeen. - Voi olla, intohimoni oli päästä sinne. Pikkupojasta saakka olen katsellut ulkosaaristosta ja rannoilta Suursaaren muotoa. 2000-luvulla se toteutui ja koko ajan otin selville kuka järjestää sinne matkoja. Pyhtääläinen Simo Rosenblad järjesti matkoja sinne saaden erityislupia Moskovan duumasta. Kyseessä on ainutlaatuinen saari ja matkoista syntyi kirja, jonka kirjoitti Kauko Röyhkä. Sain kertoa, että näin näin, koin Suursaaren. Siitä valmistui myös 10 kuvan salkku. Toivon, että sinne taas joskus pääsee, olkoon se mikä hetki tahansa niin teen taas jonkunlaisen jutun tai joku muu tekee.
-Kun menen johonkin residenssiin, mulla on välillä apurahoja. Nyt olen heinäkuun loppuun apurahalla. Rahan saaminen ei ole valokuvauksessa päämäärä. Jos kuvan tekemisessä olisi ensimmäinen ajatus, että tämä pitää myydä, niin olisin ihan hukassa. Tämä on elämää ja tämä tulee jäämään taidehistoriaan.

AIKA PARANTAA!
-Tietyn aikaa kun valokuvaan tai teokseen aika puree, niin sen arvo nousee uskomattomalla tavalla.

Bremerin kuvat 50-60-luvuilta ovat aivan mielettömän mahtavia kun niihin oin aika purassu.
Näin tulee tapahtumaan mun kuville, niin kuin kaikkien muiden kuville. Tänään joku kuva ei
näytä juuri miltään, mutta parin-kolmen vuoden päästä kuva näyttää ihan toiselta. On olemassa rakennuksia,joita puretaan, jotkut palaa. Yht ́äkkiä kuvat tulevat aivan uuteen elämään, niiden arvo nousee. Samoin me ihmiset, me kadotaan, hävitään, mutta kuva jää. Ehkä kuvistani muodostetaan säätiö tai perikunta lahjoittaa ne Valokuvataiteen museolle. Yksi pääpointti taideteoksissani on ajankohdan näkyminen esimerkiksi rakennusten ja vuodenjan kautta. Minua ei kiinnosta päivän valokuvatrendit. Minä en hirveästi selaa netissä kuvavirtoja. Olen kuulemma ainoa kuvataiteilija Suomessa, jolla ei ole facebook- tai blogisivuja. Käyn kyllä läpi lehdet. Minulla on oma brändi, en apinoi ketään, vaan menen omaa polkuani.

NÄYTTELYT

Taideahtaajat oli 90-luvulla merkittävä ryhmä. Teimme tiukat neljä vuotta yhteistyötä taidemaalari Timo Mähösen ja kuvanveistäjä Heimo Suntion kanssa. Meillä oli kymmeniä näyttelyitä, voitettiin joitakin palkintoja ja töitä ostettiin taidemuseoihin. Se oli hienoa aikaa. Mulla on ollut yli sata näyttelyä mm. Pietarissa ja New Yorkissa, jossa asuin muutaman kuukauden Brooklynissä ja tutustuin taidepiireihin. Se oli minulle tärkeä asia. Välillä pitää hengittää ja antaa itselleen vähän vapautta olla haistelemassa muun maailman ilmaa.

On ollut mahdollisuus kuvata useita mielettömiä persoonia, kuten Veikko Lavi. Väänsin hänen kanssaan kättä, kuten satojen muiden kanssa useissa Euroopan maissa ja mm. Siperiassa ja tein siitä näyttelyn Art In Form. Tykkään lämminhenkisestä huumorista. Se on aika vaikea laji, mutta yksi voimavara kuvissani. Juha Metsolle sitä on nauraminen ja hymyileminen omalle olemassaololle

ja kaiken maailman kohkaamiselle. Ilman itselle nauramista pää olisi jo hajonnut kauan sitten. Ilojen ja surujen välillä ei ole juuri mitään. 2005 aloin soitella kaakkoissuomalaisille valokuvaajille tuloksena Kotkan Valokuvakeskus. Siellä on ollut jo yli 90 näyttelyä. Siinä on aikamoinen kirjo ja se on ollut kaiken työn ohella lisämauste. Tunnen lähes kaikki valokuvaajat Suomessa ja on ollut helppo soitella ja pyytää tänne. Kansainvälisiäkin näyttelyitä on ollut mm. Marilynin ja Elviksen kuvaajien tuomina. Valokuvakeskus on Kotkan suosituin galleria.

VAUHTIA RIITTÄÄ
Vuosi 2013 oli Juhalle kiireistä ja huippuaktiivista aikaa. Esimerkkinä olkoon 2.9. Silloin oli

Kotkassa galleriassa voimallinen ja pysähdyttävä näyttely Jää – jää. Monen kuvan kohdalla katsoja pysähtyy ihmettelemään, onpa hurjaa, miten tämä on tehty. Ihmisiä on tuupertuneena tai hautautuneena lumeen, pureva kylmyys huokuu päälle. - Nämä ovat vaatineet elämää, on pitänyt olla viidessäkymmenessä valtiossa, sadoissa suurkaupungeissa. On täytynyt olla perheellinen
ja lapsia, menneitä ja tulevia ihmissuhteita. Nämä ovat sielunkuvastoa ja sillä tiellä mennään.
Aika paljon kipukynnystä, tuskaa on, vakuuttaa Metso. Suomi on rikas maa kun täällä on neljä vuodenaikaa. - Kyllä mulle on läheisin marraskuu. Lempi-ilmasto on kun sataa lunta vaakasuoraan paikautuen kasvoille. Siinä on mun tunnetilat vahvimmillaan. Näissä kuvissa on mystisyys, arvaamattomuus, mennyt, tuleva, uskot, ahneus, himo, omistaminen, valta, oleminen, onni ja sen kohtaaminen. Jos katsoja löytää jotain tuollaista niin se on aivan mahtavaa. En lisää kuviin mitään, haluan että oikeasti kuvissa olen alasti ja munat palelee hangessa. Tunnetaso on olennaisin asia. Kirjoittajalle kuvien katsominen tuotti voimakkaita elämyksiä ja paljon kysymyksiä ilman suoria vastauksia. - Viimeiset 5-6 vuotta olen elänyt erittäin erakkomaista elämää, jatkaa Juha. En vietä aikaa taiteilijapiireissä, on vain muutama hyvä taiteilijaystävä, joiden kanssa käyn terapeuttisia puhelinkeskusteluja puolin ja toisin. Kotkan Valokuvakeskuksessa oli yhtä aikaa Sielun Veljet ja Ville Haapasalo ja aamupäivän avajaisten jälkeen vielä illalla Helsingissä Ville Haapasalon ”Et kuitenkaan usko” näyttelyn avajaiset.

KIRJAT

Kirjoittaja kumartaa syvään Metson sitkeydelle ja ihmissuhdetaidoille tehdä kuvateos Miina Äkkijyrkästä.- Hän on erittäin hieno artisti ja arvostan hänen teoksiaan. On ollut tilaisuus kuvata häntä erilaisissa konteksteissa ja avajaisissa. Meillä oli yhteinen näyttely Porin taidemuseossa
1997 ja Kotkan Valokuvakeskuksessa 2007. Viimemainitussa oli hirveästi katsojia, avajaisissa
oli lehmät mukana. Se on ollut työsuhde, ei vapaa-ajan viettoa keskenään. Kiinnostavinta taiteessa ovat teokset, harvoin tekijä. Mitä enemmän tunnet jotain tekijää, sitä latistuneemmaksi se tulee. Tänä vuonna valmistuvat kuvateokset Sielun Veljet, kirjoittajana Vesa Siren ja sitten teos kohteena Ville Haapasalo (teksti Kauko Röyhkä), jonka kanssa Juha on paljon reissannut ja tulee hyvin toimeen. Miten sinä jaksat, eikö koskaan tule hetkeä, että ei enää? Olen kohta 50, mutta kyllä niitä hetkiä tulee, tuntuu että voisi välillä vähän huilatakin. Kun tehdään , niin tehdään intohimolla. Kuitenkin tärkein kohta mitä olen tässä oppinut on : Mulle ei kukaan lupaa huomista. Elä nyt tai älä elä koskaan. Kuolema on tullut tässä iässä mieleen enemmän ja enemmän joka päivä. Haluan pois sellaisen ajatusmallin: Sitkun (pitää olla just näin) olen eläkkeellä, tekisin

enemmän. Minä teen nyt ja piste. Jokaisessa meissä on myös voimavarana se haave jostakin. Sen pitää olla sopusuhteessa elämän kanssa.
Jutun tekijälle tuli yllätyksenä, että Juha Metso on todellinen arkipäivän filosofi. Olen luullut hänen kuuluvan siihen suureen joukkoon kuvaajia, jotka puhuvat vain kuvillaan. Opetus on se, että pitäisi löytyä aikaa pysähtyä keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, jotka luulee tuntevansa.

Raimo Poutanen, valokuvaaja 76 v.