Bo Haglund

Kuvataiteilija, lavastaja

Sivuroolissa Suuressa Näytelmässä

Bo Haglundin tie vapaaseen taiteilijuuteen ja taidenäyttelyihin galleriassa on ollut tavanomaisesta poikkeava, ja siksi kiinnostava. Hän on opiskellut lavastustaidetta, toiminut pitkään freelancer lavastus- ja pukusuunnitelijana teatteri-, elokuva- ja televisiotuotantoissa sekä kuvittajana ja graafisena suunnittelijana useissa aikakaus- ja sanomalehdissä ja kulttuurilaitoksissa ja lisäksi teollisena tekstiili- ja tuotesuunnittelijana eri yrityksille. Ja ennen kaikkea hän on julkaissut useita sarjakuvakirjoja. Tämä tausta on varmasti antanut hänelle aivan erityyppisiä valmiuksia ja lähtökohtia taiteen tekemiseen kuin useimmalle muulle tavanomaisempia reittejä kulkeneelle. Siksi hänen taiteensa on aivan omantyyppistään. 

Bo Haglund on astunut taiteen kentälle, taiteilijana, kuten nykyään moni muukin aikaisemmin tiukasti omassa piirissään pysynyt tekijä. Nyt luontokuvaajatkin voivat tuoda taiteen elementit kuviinsa, vedostaa muodikkaita isoja värivedoksia ja tuoda ne galleriaan, taiteen esittelyyn varattuun paikkaan. Tämä siksi, että he ovat tuoneet töihinsä sen jonkin - jonkin niistä monista tekijöistä - mikä on tehnyt heidän teoksistaan taidetta – kuvataidetta. Näin ovat toimineet myös esimerkiksi kuvittajat,  grafitimaalarit ja digitaalisen taiteen tekijät. He ovat rikkoneet raja-aitoja, alueet ovat sekoittuneet. Rajojen ylittäminen onnistuneesti ei ole kuitenkaan helpoimpia taiteen tekemisen tapoja. Helpointa olisi pysyä omalla alueellaan. On kuitenkin varmasti yhtä hedelmällistä se, että ns. visuaalisen populaarikulttuurin edustajat lähestyvät kuvataidetta kuin se, miten kuvataiteilijat ovat vielä pidempään lähestyneet populaarikulttuuria.

Bo Haglundkin löysi aikoinaan sarjakuvapiirtämisen kautta oman taiteellisen tiensä. Elokuvamaisten ruutujen tarinallisen jatkumon sijaan hän halusi siirtyä yksittäisen ruudun piirtämiseen, korostaa sitä, että yhdellä ruudullakin on tarinansa kerrottavanaan – vähemmän saattoi olla yhtä paljon kuin enemmän. Tarina tiivistyi. Ja vaikka sarjakuvan piirtämisen tyylipiirteet kuin myös hänen sarjakuva-albumeissaan seikkailevat hahmot ovat siirtyneet osittain myös hänen taiteeseensa, on siirtymää tapahtunut myös toisinpäin. Kaikki se, mistä tunnistaa kuvataiteen ja mistä sarjakuvan, on risteytynyt – ja löydettävissä hänen teoksistaan. 

Kiinnostavinta Bo Haglundin taiteessa on kuitenkin se, mitä hänen työnsä kertovat, mitä hän haluaa niillä sanoa. Ja hänen sanansa ovat usein painavia – ja taiteellahan on perinteisesti haluttu sanoa jotakin syvällistä, jotakin, millä on merkitystä. Kiinnostavaa on myös hänen tyylinsä omanlaisine värimaailmoineen, muotoineen ja tarkasti piirrettyine lukuisine yksityiskohtineen, joilla hän luo vaikuttavia ja näyttäviä, vaivattoman näköisesti syntyneitä pintoja, mutta joiden tekeminen on ollut taiteilijalle äärimmäisen työlästä ja aikaavievää. Bo Haglundille tämä on kuitenkin luonnollisin tapa työskennellä. Hän pitää piirtämistä nopeana ja joustavana keinona heijastaa elämää ja ympäröivää maailmaa. Piirtäminen myös rauhoittaa, se on meditatiivinen, vaikkakin usein siis rajoja koettelevakin prosessi... Hän sanookin piirtävänsä teoksiaan kuin Platonin luolassa, tietäen, että luolan ulkopuolella on toinen todellisuuden taso, johon hän haluaa ja johon hänen täytyy pyrkiä, vaikka olisi helpompaa ja houkuttelevampaa pysyä tässä todellisuudessa...

Taiteen tekeminen on Bo Haglundille siis kamppailulaji. Mutta mikään ei tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta,  jos se on kiinnostavaa, jos on halua oppia uutta, jos se on haastavaa ja jos on jokin motivaatio tehdä sitä, päämäärä, mitä kohti pyrkiä. Siksi hän jaksaa piirtää teoksiinsa, jotka kuvaavat räjähdystä, suunnattoman määrän pieniä räjähdyksen keskipisteestä ilmoille sinkoilevia palasia tai pitää aina vaan kiinnostavana tutkia epämääräisiä, liikkuvia tai jähmettyneitä muodottomia muotoja ja piirtää niitä loputtomasti kaikista mahdollisista kulmista. 

Hänen taiteen tekemisensä on myös tarkkuuslaji. Ensin syntyy tarkka pohjapiirustus, sen perusteille hän rakentaa itse piirustuksen, tapahtumia tilassa. Järjestelmällinen ja sattumanvarainen kuvan tekeminen käyvät tarkkaan harkittua vuoropuheluaan. Kaaoskin on hallittua. Kaikki palaset ovat aina sommitelmallisesti omilla luontevilla paikoillaan. Palapeli pysyy kasassa. Tähtäämisen taito on hallussa. 

Taisteluhenki ja maaliin osuminen ovat ominaisia sarjakuvapiirtäjälle. Ne näkyvät myös Bo Haglundin suurissa piirustuksissa. Lavastajana toimiminen taas tulee esiin hänen töissään usein elementtien siluettimaisuutena, kuin irrallisina lavasteina näyttämöllä, kuten hänen uusimmissa töissään. Toimiminen kangaskuosien suunnittelijana taas näkyy mitä erilaisimpien kangaskuosien tilkkumaisista paloista muodostuvissa alueissa, joistä vuoret, kivet ja muut elementit hänen kuvissaan usein muodostuvat. Kaikki esittävät elementit kuten puut, maa, ilma ja vesi näyttävät koostuvat jostakin, mistä ne eivät oikeasti koostu. Ne ovat kuin jollakin koodattuja. Ja kaikesta joksikin koodatusta taas tuntuu muodostuvan kokonaiskuva – oikeastaan mielikuva – todellisuudesta – tai epätodellisuudesta. Tämä kaikki antaa katsojan ajatuksille sopivasti liikkumavaraa, tuo taiteen mielikuvituksellisen maailman hänen eteensä. 

Nämä ovat hyvät rakennusaineet, mutta mitä niistä on rakennettu? Vuonna 2001 Bo Haglund piti ensimmäisiä taidenäyttelyitään. Teokset olivat alusta asti jossakin määrin omaelämänkerrallisia ja omakohtaisia. Wallpaper –teoksessaan (2001)‎ hän kuvasi osuvasti kasvuympäristönsä spiraalimaisena, fragmentaarisena vyyhtinä mielessään, kouluineen ja koulun pihan ensimmäisen koulupäivän tappeluineen. Hän on maanviljelijäsuvusta ja kaiken kaikkiaan piti elämästä maalla, mutta halusi silti sieltä vartuttuaan pois heti, kun se oli mahdollista, sillan yli, pitkin moottoritietä, kaupunkiin.  

Omien kokemustensa tutkijan ja välittäjän rooliin hän sarjakuvapiirtäjänä keksi tuolloin luonnollisesti sarjakuvahahmon. Sen nimi oli  Stubbhuvu, suomeksi käännettynä Kantopää. Stubbuvu-project oli saanut alkunsa. Hahmo seikkaili samaan aikaan hänen sarjakuvissaan, joista Bo Haglund oli nyt sieltä täältä ikään kuin irroittanut ruudun toisensa jälkeen ja siirtänyt sen isoon kokoon paperille. Kaikessa koomisuudessan hahmo oli traaginen, avuttomuudessaan, yksinäisyydessään ja pelossaan hellyyttävä. Hahmo oli taiteilijan alter ego, puolustuskyvytön ihminen, jonka traumaattisia menneisyyden kokemuksia hän oli alkanut nyt käydä läpi töissään. Hahmo pakeni aina metsän siimekseen kykenemättä kommunikoimaan ympäristönsä kanssa. Metsä edusti alkuvoimaa ja tiedostamatonta. Hahmo oli aina voimakkaan emotionaalisesti ladatussa mielentilassa, raskaiden epätoivon ja surun tunteiden vallassa. 

Työt heijastelivat Bo Haglundin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Sarjakuvahahmonsa kautta hän tarkasteli myös yhteiskunnan kapeiden ja rajoittuneiden sosiaalisten roolimallien kysymyksiä: miehen osaa. Hahmo nousi myös yleisemmäksi ihmisen osan kuvaksi, sen tarkastelijaksi, mitä on olla ihminen. Hahmo harhaili metsässä, ihmetteli hämmentyneitä kasvojaan lammen pinnasta, jalat löivät sammaleeseen pääkallon leiman jokaisella askeleella, jokaisella hetkellä, jolloin aika kulki eteenpäin. Myrsky raivosi, vedet kuohuivat, tuuli repi puut juurineen maasta. Maiseman fyysisyys muuttui mentaaliseksi mielenmaisemaksi. Taiteilija korosti sitä, miten ihminen, ja luonto sen heijastajana, ja koko maailma, on sekasorron tilassa. Kaikkialla vallitsee universaalinen tulevaisuuden pelko. Ja hahmo pakeni jälleen maailmaa ja ihmiskuntaa elämään yksin metsässä.  

Turbulent Landscapes-sarjassaan Bo Haglund jatkoi maailman sekasorron kuvaamista pysäytetyissä räjähdyskuvissaan, ja tämän jälkeen myös Big Heads-sarjan töissä, joissa päät olivat kuin ihmisen itsen rekonstruktio, olemassaolon kokemuksen kuvaus – joukko ilmaan heitettyjä, siellä täällä tihentyviä viivamassoja, kuin sisäisiä voimakkaan emotionaalisia kokemuksia, jotakin sekasortoista tasapainoisen ulkokuoren takana.    

Don’t worry, we will find a solution –näyttelyssään Bo Haglund jatkoi kulkuaan yhä syvemmälle elämän peruskysymysten tarkastelussaan. Luonto nousi pääosaan, ja kuvasta saattoi löytyä jättiläismäinen pääkallo maisemaan sulautuneena. Sarjakuvahahmo poistui näyttämöltä vähäksi aikaa, mutta palasi sinne taas hänen uusimmissa töissään. Se ei ole jättänyt taiteilijaa vieläkään täysin rauhaan.  

Nyt se on enää ikään kuin vain statistin osassa, painopiste on maisemassa kokonaisuudessaan. Horisontti on matalalla ja puun latvojen yläpuolelle kohottautuu taivas, jossa valopisteverkosto muodostaa kontrastin sen taustaa vasten. Korkean taivaan alla tämä siluettimainen hahmo vaeltaa maisemassa. Se on kiinteästi osa maisemaa, osa luontoa ja osa kosmosta - mutta kuin sivuroolissa suuressa näytelmässä. 

Avaruudesta tulee vertauskuva tyhjyydelle, hiljaisuudelle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Mutta siitä tulee myös toisen todellisuuden, identiteetin ja yhteisöllisyyden etsimisen symboli siellä täällä risteilevissä, internetin virtuaalisen kommunikaation maailmasta lainatuissa teksteissä. Tähdistön ja planeettojen joukossa kulkevat tämän uuden ihmisten välisen kanssakäymisen väylän erilaisten chat- ja keskustelufoorumien, yhteisö- ja pelisivustojen käyttäjien nimimerkit – ja myös tieto siitä, mitä he kulloinkin tekevät, mikä on heidän mielialansa jne. Kosminen ja sähköinen avaruus sekoittuvat.   

Toisissa teoksissa taivas on puhdas teksteistä: taivaalla loistavat tähdet ja planeetat kulkevat radoillaan. Tai niissä on tehty näkymätön näkyväksi, jotakin, mitä siellä on, mutta, mikä ei näy. Tasangolla seisoo monumentaalinen vuoristorata kuin kulissina näyttämöllä.     

Rauli Heino